Aurinkoa ja kaatosadetta

Huomenna olen ollut täällä viikon, mutta tuntuu, että aikaa olisi kulunut paljon enemmän. Tässä vähän (krhm siis paljon) koontia loppuviikosta.

Näkymiä katolta

Haluaisin kertoa, että kaikki on koko ajan super, jee ja huippua, mutta samanlailla kuin kotona niin myös täällä on päiviä, kun kaikki menee pieleen ja ärsyttää ja surkuttaa. 

Rantabulevardilla

Torstai oli esimerkki päivästä, jolloin sadepilvi kirjaimellisesti riippui harteillani. Täältä asunnolta kävelee noin 20 minuuttia keskustaan tai suhauttaa mototaksilla noin 5-10 minuutissa, joten sijainniltaan tämä on hyvä. Niinpä kävelin torstaina keskustaan ja onneksi tajusin heittää sateenvarjon reppuun mukaan, sillä näin sadekautena vettä voi alkaa sataa melkein milloin vain. Keskustassa on hieno bulevardi näkymällä joelle, jota ihastelin ja ostin kaupustelijamummolta söpöt korvikset, koska eihän korviksia voi olla liikaa.. Päivän kulttuuripuolen tarjosi Amazonian alkuperäisasukkaista kertova museo, jonne onnistuin pääsemään perulaisen opiskelijan hinnalla kertoessani olevani vaihtari. Ajateltaessa perulaisia alkuperäisasukkaita ensimmäisenä tulee varmastikin mieleen inkat, joten museo oli hyvä muistutus siitä, kuinka sademetsässä itseasiassa asuu edelleen ties kuinka monia heimoja. Lasivitriineissä oli esillä eri heimojen sulkapäähineitä, soittimia ja vaatteita, sekä näin yhden kutistetun kallonkin.

kauan sitten portugalilaiset toivat tänne hienoja laattoja

Kulttuuriosion jälkeen menin syömään kasvisravintolaan, siitä on alkanut muodostua jo vakipaikka hehe. Mutta tosiaan se musta pilvi seurasi minua, sillä vaikka kaikki olikin niin kivaa, olisi ollut mukavaa jakaa ne jonkun kanssa. Tuollaisina hetkinä sitä ajattelee, että olisi kivaa jos olisi edes yksi toinen vaihtari koko kaupungissa lisäkseni. Siinä sitten lähdin kävelemään kohti asuntoa, kun alkoi vähän tihuttamaan. Eipä siinä mitään, sateenvarjo vaan repusta ulos ja reippain askelin eteenpäin. Ja sitten vielä vähän reippaammin, kun mitätön tihku alkoi muistuttaa saavista kaadettavaa vettä ja kadut lainehtivat vedestä. Tässä kohtaa aloin kirota, että jalassa oli mokkanahkaiset tennarit ja rahaa jäljellä noin kaksi solia. Sisukkaasti jatkoin eteenpäin, kunnes tulin risteykseen, jota ei olisi voinut ylittää ilman kahluusaappaita. Silloin viitoin mototaksin ja onneksi roposeni riittivät ja lähdettiin ajamaan asunnolle. Jotta kotiinpääsy olisi ollut mahdollisimman vaikeaa, onnistuimme vielä eksymään mototaksin kanssa, sillä tämän kadun osoite on hieman mystinen. Sateen piiskatessa mototaksia kaikki kadut näyttivät samalta ja aloin tuskastua, kunnes vihdoin löysimme oikean kadun. Tässä vaiheessa olin tietenkin jo ihan litimärkä ja kaiken kukkuraksi huoneeseeni satoi sisään. Myönnän, että vähän vollotutti tässä kohtaa, vaikka nyt kun päivää miettii, ei se edes ollut niin kamalaa. 

Kanssa-asukki Oso, ei voi harmittaa kun tätä paijaa

Toivoton-torstai onneksi muuttui paremmaksi, kun vietin aikaa vuokranantajieni kanssa. He tosiaan asuvat alakerrassa ja minä asun yläkerrassa huoneessa. Talossa on vielä rakenteilla kolmas ja neljäs kerros, mutta niiden valmistumiseen menee vielä noin puoli vuotta. Olen ensimmäinen vuokralainen ja he paraikaa etsivät muita vuokralaisia tänne. Muuttaessani ajattelin, että käytän välillä heidän keittiötään ja olemme omissa oloissamme, mutta oikeastaan tuntuukin, että olen melkein osa perhettä, sillä juttelemme paljon ja he ovat auttaneet minua niin tyynyn ostamisessa kuin pimeällä keskustaan kyyditsemisessä. Jotenkin se, että ollaan näin ystävällisiä aivan ventovieraalle tuntuu käsittämättömältä. Tätä se perulainen ystävällisyys ja avoimuus sitten varmaan on. 

Ja palatakseni torstaihin, päivästä tuli ihan hyvä, kun asensimme yhdessä verhot ja vuotavat ikkunat korjattiin. Illalla vielä juttelin pitkään vuokranantajien 11-vuotiaan tytön kanssa ja tuli olo, että täällä sitä nyt on oma perulainen pikkusisko.

Tämän lisäksi katolla asuu kukko, muita kanoja ja kaksi ankkaa

Perjantaiaamulla heräsin kukkojen kieuntaan kuten kaikkina muinakin aamuina. Aamupäivällä ikkunan alka alkaa usein kuulua "Palta, palta!"-huutoa kaupustelijan myydessä koristaan avokadoja. 

Päivän tavoite oli saada kuivia vaatteita, sillä kun jokin kastuu, se ei kuivu millään. Katolla on toki mahdollista kuivattaa pyykkiä, mutta se on vaikeaa, kun sataa niin paljon. Siispä vein vaatteet pesulaan ja odotellessani kävin lähellä olevassa Iquitoksen alueesta kertovassa museossa. Olin melkein ainoa vierailija, joten museo-opas kertoili minulle kaikenlaista, tosin kaikkea en ymmärtänyt vaikka kuinka yritin. Paikka tarjosi kattavan pläjäyksen tietoa niin luonnonoloista kuin elokuvahistoriastakin. Museon jälkeen lähdin hakemaan pyykkejä, mutta pesula ei ollutkaan vielä valmis, joten odotteluaikaa tuli lisää muutama tunti. Haahuilin ympäriinsä ja lopulta olin Plaza de Armasilla, joka on siis keskusaukea. Aukealla on penkkejä ja huojuvia palmuja, ympärillä sijaitsee hienoja hotelleja, sekä niiden vieressä rakennus, joka voisi olla Walking Deadista rämäisyytensä takia. Plussaa aukea saa ilmaisesta wifistä, joten tämän kaupungin alkukantaisuus saa kyllä kyytiä hahah. 

Kävin syömässä aukean vieressä sijaitsevassa Ari´s Burger-paikassa, joka varmastikin Lonely Planet maininnan takia oli täynnä sekä turisteja että paikallisia. Listalla olisi ollut houkuttelevasti kasvihamppari, mutta päätin, että etten vielä voinut sortua siihen, vaan oli otettava jotain paikallista. Niimpä otin causaa, jota olinkin jo maistanut kotona Suomessa, joka on perunasta tehty kakkunen, jonka väliin tulee vaikkapa avokadoa, majoneesia ja kalaa. Oli kyllä hyvää, mutta vielä parempaa taisi olla kahvi, jota join ensimmäistä kertaa viikkoon. Pelkäsin, että kahvi olisi aivan kauheaa, sillä käydessäni Koreassa totesin kyseisen maan pilaavan kahvin maineen ja sen jälkeen olen ollut skeptinen muitakin maita kohtaan.

Perjantai-illalla pääsin vielä näkemään yliopistovalmistujaiset ja meno oli aivan erilaista kuin Suomessa. Täällä valmistuneilla on samanlaiset kaavut ja hatut, kun jenkkileffoissa ja tilaisuuden lopuksi lauletaan yliopiston oma laulu ja kilistellään skumppalaseilla. Tapasin myös muutamaa Susanin ystävää ja he tietenkin halusivat oppia suomea. En olisi osannut ajatella, että tavalliset nimet kuten Pekka ja Juho kuulostavat heidän korviin mahdottoman hauskoilta. Loppujen lopuksi he taisivat oppia sanomaan "Rakastan sinua, perkele." Ihan kätevää jos joskus päätyvät Suomeen. 

Tilaisuuden aikana myös ilmoitettiin, että luennot alkavatkin vasta 20.4 eivätkä 6.4, kuten olisi ollut tarkoitus. Kauhea sanoa, mutta tämän yliopiston toiminta alkaa tuntua vähän neppailulta. Että tässä sitä on nyt kuukausi aikaa ennen kun pitää tehdä mitään. Ensi viikolla saan tietää, että tarviiko minun olla kaupungissa, sillä jos ei, niin vaihtoehdot olisivat aikalailla tehdä gradua tai lähteä jonnekin reissuun. Kummasti toi viimeinen houkuttelisi enemmän. 

Näkymiä katolta

Eilen lauantaina päätin, että olisi aika oikeasti seikkailla muuallakin kuin kaupungissa, joten lähdin Pilpintuwasiin, joka on vapaaehtoisvoimin toimiva perhostarha ja löytöeläinten turvapaikka. Päästäkseni sinne huristelin ensin mototaksilla keskustaan ja sen jälkeen hyppäsin paikallisbussin kyytiin, jolla menin Bellavista-Nanay-sataamaan. Bussilinjoja täällä on noin kolme ja aikatauluista en tiedä, sillä busseja tuntuu menevän harva se hetki ohitse. Määränpään näkee kätevästi bussin kylkeen kirjoitetuista paikannimistä. 

Päästessäni satamaan hermostutti hieman, sillä alue oli selkeästi köyhempää ja tiedän olevani kuin huutomerkki kävellessäni yksin kadulla. Vastaan tuli turistiryhmä, jota ohjattiin kohti omaa bussia ja mietin, että tässä sitä yksin kikkaillaan keskellä kaaosmaista satamaa enkä olisi halunnut tehdä asiaa toisin.  Sain tosin apua joltain turisti-infopojalta, joka ohjasi minut oman veneen luo. Pilpintuwasiin olisi mahdollista mennä yhteisveneellä, mutta juuri silloin ketään muuta ei ollut menossa sinne, joten päädyin ottamaan oman veneen 40 solilla. Jouduin tietenkin maksamaan melko paljon enemmän kuin yhteisveneestä, mutta putputellessamme jokea pitkin oli olo yhtäkkiä kevyt ja seikkailufiilis valtasi mielen. Että siinä sitä istuin veneessä Amazonjoella! 

Matka Pilpintuwasiin kesti noin 20 minuuttia ja sinä aikana ehdin nähdä mm. sähkölinjan joka meni joen ylitse vedenpintaa hipoen, hylättyjä veneitä ja kalastajia. Ilmassa tuoksui tropiikki. Perhostila/eläinten suojapaikka oli hieno. Odotellessani opaskierroksen alkua puoli tuntia hujahti hetkessä perhoshuoneessa upeita perhosia tuijotellen. Jäipä yksi niistä istumaan paidallenikin. Opaskierroksen aikana meille, paikassa oli lisäkseni myös isä ja poika, kerrottiin kuinka paikassa koitetaan parantaa perhoskantaa ja lisäksi saimme nähdä löytöeläimiä. Tuntuu kauhelta kuulla, kuinka joku on yrittänyt salakuljettaa apinoita taskussaan lentokentällä ja kuinka lintu on ollut ravintolan vetonaulana. Kaikki eläimet olivat hienoja, mutta huisinta oli nähdä puussa nukkuva laiskiaisperhe sekä 11-vuotias jaguaari nimeltä Pedro. Jaguaari teki vaikutuksen, siinä se vain seisoi aidan toisella puolella näyttäen upealta. Kuulemma se oli tullut tarhaan pienenä, kun joku oli jättänyt sen pahvilaatikossa paikan omistajan portaille. Pilpintuwasista jäi hyvä mieli, sillä eläimillä oli hyvät oltavat ja niistä oikeasti välitettiin.

Matka takaisin kaupunkiin sujui samalla veneellä ja kaupunkiin päästessäni ajattelin viettää pienen somehetken keskusaukiolla. Se ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä heti luokseni tuli mies juttelemaan ja sen jälkeen toinen. Jotenkin ärsyttää tuollainen, sillä vaikka juttelu on kivaa, niin en jaksaisi olla koko ajan huomion kohde ja tuollaisissa tilanteissa ahdistaa kun ei tiedä, haluaako toinen vain jutella vai jutella ja napata laukun mukaan. Jottei luokseni tullut kolmatta juttelijaa lähdin kauppaan. Jos jotain haluaisin Suomesta teleportata tänne niin se olisi maustamaton jugurtti. Täällä jugurtti on pelkkää sokeria maultaan. Tosin olen varma, että näin maustamatonta jugurttia jossain mutten tietenkään muista missä..

Eilen illalla laiskotutti ja kaverien kanssa facebookittelun jälkeen jaksoin mennä alakertaan hengailemaan. Juteltiin ja siinä sitten eteeni tuotiin kolme metriä pitkä boan nahka. Ylpeyttä äänessä he kertoivat saaneensa sen viidakosta ja koitin nyökytellä sen olevan hieno, vaikka oikeasti vähän puistattikin. 

Näkymiä kotikatolta

Sunnuntaisin Iquitoksessa kapunki hiljenee ja ihmiset viettävät aikaa perheidensä kanssa. Sateen takia kadut kaikuvat tyhjyyttään ja mietityttää minne kaikki mototaksit ovat mahtuneet piiloon.

En olisi uskonut, että tropiikissa on mahdollista palella, mutta tuli sekin tänään todistettua, kun hytistiin kaikki ulkona.  Vuokranantajat kutsuivat minut mukaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevalle laguunille, joka oli kyllä hieno. Tunnelmaa vähän latisti (taas) sade, joka alkaessaan kestikin koko päivän. Perheen tyttö ja poika urheasti uivat hampaat kalisten. Paikassa oli hyvää ruokaa ja pääsin maistamaan paikallista kalaa. Maultaan se muistutti ahventa.

Laguuniin päästäksemme otimme täältä asunnolta ensin mototaksin, johon kaikki viisi punkesimme itsemme. Sitten ajoimme Beleniin, jossa minulle sanottiin suoraan, että yksin ollessani joutuisin melko varmasti ryöstetyksi alueella. Kontrasti keskustan huippuhotelleihin oli suuri, sillä asunnoista puuttui ikkunat ja rakennusmateriaaleina oli lauta. Osa taloista myös kellui vedessä. Siinä sitten ajattelin kuinka hyvin kotona kaikki onkaan, ettei sitä saisi ottaa niin itsestäänselvyytenä kuin sen joskus ottaa. 

Huhhuh tässä siis "pikku"koonti viimeisistä päivistä. Huomenna tarkoitus mennä zumbaamaan, katsotaan onko lantionvetkutustaso vähän eri luokkaa kuin yo-jumpissa.