Kookosvettä ja jaguaareja

Elämä täällä tuntuu päivä päivältä helpommalta. Espanjan puhuminen luonnistuu paremmin, kaduilla kävelystä selviää ilman karttaa, huutelijamiehet osaa ignoorata ja yhdestä kaupasta saa maustamatonta jugurttia. 

Alkuviikolla etsin uuden shortsit vanhojen päälle hajoavien tilalle. Tuskastellessani sovituskopeissa perulaisten erilaisia mitoituksia ja malleja mietitytti, että miksi sitä pakkaa mukaan kaikista shortseistaan juuri ne jo melkein hajoavat. Samaan pakkausepäloogisuuteen voidaan lisätä myös kotiin jääneet sadetakki ja kumisaappaat, sillä eihän täällä nyt oikeesti voi sataa niin paljon. Ehkä sanasta sademetsä olisi voinut päätellä jotain.

Olen myös koittanut tehdä gradua, paino sanalla koittanut. No ainakin olen silmäillyt pari artikkelia. Enemmän ehkä kiinnosti upottavalla sohvalla tuulettimen vilvoituksessa köllöttely. 

Kävin myös yliopistolla kuulemassa, että pitää palata ensi viikolla, että ehkä silloin voi ilmottautua kursseille. Kurssiaikataulujahan ei ole vielä olemassakaan, koska on jokin ongelma, jota en tosin ymmärtänyt yliopistoihmisen puhuessa espanjaa kauhealla tohinalla.

Eilen sitten kävin kuvailemassa vuokranantajani Jhonin kanssa, sieltä seuraavat kuvat.

Järvi on nimeltään Moronacocha. 

Ihmisiä elää kelluvissa taloissaan, järvellä veneet kuljettavat kaisloja katonrakennusmateriaaleiksi ja  rannalla hedelmäkojut notkuvat kookoksia. 

Kookosvesi maistui ihanan raikkaalta ja tuhat kertaa paremmalta kuin kaupasta saatavat purkitetut kookosvedet. 

Jos hyppäisi laivaan ja ripustaisi riippumattonsa kattoon, voisi päästä vaikka Atlantille saakka.

Kävimme myös Belenissä. Alue on Iquitoksen köyhintä, mutta markkina-alue on kaikista isoin ja parhain. 

Näin sadekaudella talot kelluvat ja muodostavat "Perun Venetsian". Kun sadekausi loppuu, vesi laskee paljastaen tiet. Sitä ennen liikkuminen kuitenkin tapahtuu veneillä. 

Markkinoilla myydään kaikkea hedelmistä vaatteisiin, noituusasioihin ja eläintennahkoihin. Pääsin taas näkemään jaguaarin, tosin taljana. En tiedä kuka sellaisen haluaisi ostaa. Tosin täällä tuntuu eläinten kohtelu olevan vähän erilaista, joten eiköhän joku sen seinälleen halua. 

Osaan jo kertoa milloin sade alkaa, sillä ensin nousee kova tuuli, minkä jälkeen voikin katsoa taivaalle ja nähdä taivaanrannasta vyöryvät mustat pilvet. Tässä kohtaa hypättiin Jhonin mopon kyytiin ja kiirehdittiin kotiin ensimmäisten pisaroiden alkaessa tippua taivaalta. 

Illalla lähdin vielä keskustaan syömään Susanin ja hänen Limasta tulleiden kavereiden kanssa. Liikuin ensimmäistä kertaa pimeällä yksin, joten mototaksissa istuessa vähän jännitti, mutta pääsin perille ilman ongelmia. Täällä koko ajan sanotaan, että on oltava varovainen, koska näyttää ulkomaalaiselta, mutta liikaa ei mielestäni saisi ruveta pelottamaan. Tietenkin on oltava varovainen, mutta haluaisin uskoa, että suurin osa ihmisistä haluaa olla ystävällisiä.

Kävimme syömässä paikallisessa paikassa ja söin annoksen, jossa oli maniokkimuusin (onko yucca root se?) sisällä kalaa. Juomana oli camu camu-hedelmästä tehtyä mehua, joka maistui vähän raparperilta. Kuvia ei ole, kun kameraa ei ehtinyt nälkäisenä kaivaa ennen kuin lautanen oli jo tyhjä. 

Ruuan jälkeen kävelimme Plaza de Armasille ja totesimme, että mukaan ottamani festarisadetakki on syystäkin tarkoitettu kertakäyttöiseksi.

Aukiolta hyppäsin mototaksiin ja vihdoinkin pääsin suoraan ovelle ilman eksymistä! Olin myös varsin tyytyväinen itseeni, kun kuskin pyytäessä ylihintaa matkasta huomautin asiasta ja hinta laski. Myhäilin, että oon kyllä gringa, mutta en mikään tyhmä sellainen.