Kuukausi perulaisuutta

Olen ollut Perussa tänään kuukauden ja ajattelin vähän koota sellaista miltä nyt tuntuu postausta. Teen Tarapotosta ihan oman jutun myöhemmin ja voisin melkein kirjoittaa siitäkin kuinka kaukosuhteessa elämisestä selviää, tänään kun sattui myös olemaan parisuhteeni vuosipäivä. Merkkipäivä siis!

Aika kuluu nopeasti, kauhean kliseinen sanonta, mutta siltä on tuntunut. Jotenkin päivät vain menevät ja koko ajan ymmärrän enemmän ja enemmän perulaisuudesta. Kun saavuin tänne muistan kuinka lentokoneen laskeutuessa tunsin suurta jännitystä ja intoa, eilen palatessani Tarapotosta sama maisema tuntuikin tutulta ja kodilta. Kuinka paljon sitä muutamassa viikossa onkaan oppinut. 

Oranssi talo tuossa on kotitaloni!

Joka päivä huomaan asioita, joiden kohdalla olen suu auki ja mietin, että mitä ihmettä. Tällaisia ovat olleet mm. se kerta, kun huomasin, että joidenkin ihmisten olohuoneessa oli kaksi possua. Eikä kyseessä olleet mitkään minipossut. Eläimiin liittyen olen joutunut huomaamaan, kuinka lintukodossa omat mustimme elävät. Välillä tulee kauhea olo ja haluaisin pelastaa kaikki eläintarhoissa olevat apinat ja kaduilla turkki takussa makaavat koirat. Tässäkin talossa on tuo koiranpentu, mutta se vain on kaikki päivät sisällä ja kun sille hankittiin talutushihna, on se siinä kiinni suurimman osan ajasta. Huoh.

Eniten olen joutunut sopeutumaan siihen, että kulttuuri on niin erilainen. Että aikakäsitys ei ole punktuaalinen vaan jotain sinne päin. Että asioita ei hoideta heti vaan ehkä huomenna tai ensi viikolla. Että on kauheaa sähellystä. Kaaoksesta huolimatta kaikki kuitenkin tuntuu toimivan, mutta itselläni on vielä matkaa siihen, että jaksaisin kärsivällisesti odottaa ja odottaa vielä vähän lisää. Vaikeinta on se, että asioita suunnitellessa on varauduttava pettymykseen. Kuten tänään kun suunnitelmissa oli puhua Juhon kanssa skypessä, mutta nettikahvila päättikin olla kiinni. Ensin ilmoitettiin paikan aukeavan tunnin päästä ja sen jälkeen uudeksi aukeamisajaksi ilmoitettiin jotain puolen tunnin ja kolmen tunnin väliltä. Suunnitelmat skypetreffeistä piti siis unohtaa ja sen sijasta löysinkin itseni itkuisena keskusaukiolta, kun ärsytti ja oli niin pettynyt olo. Onneksi asiat yleensä järjestyvät ja loppujen lopuksi pystyttiinkin juttelemaan asuntoni netin toimiessa tarpeeksi hyvin. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis, mutta tämä osoituksena, että omaa kärsivällisyyttä koetellaan välillä aika paljon.

Mitäs muuta. Liikenteeseen liittyen olen huomannut, että ohituksen kieltävät kaksi keltaista viivaa tiessä on maalattu varmaankin vain sen vuoksi, että maalaajilla oli ylimääräistä maalia. Mary kysyi kerran haluaisinko oppia ajamaan moottoripyörää ja vastaukseni oli, että voisin opetella kunhan kaduilla ei olisi miljoonia mototakseja ja muita motoja. Välillä mietin kuinka ihmeessä täällä pystyy ajamaan millään kulkuneuvolla. Kun tietä haluaa lähteä ylittämään, on odotettava sopivaa hetkeä ja marssittava määrätietoisesti yli, empimään ei saa jäädä, sillä silloin mototaksit huomaavat heikkouden ja kiihdyttävät ohi.

Ruuan suhteen voisin sanoa, että oletin perunan olevan täällä se juttu. Peru = peruna. Tosiasiassa täällä rakastetaan riisiä ja sitä syödään paljon. Tarapotossa käydessäni kiinalaisessa sain riisiannoksen, josta olisi syönyt helposti neljä ihmistä. Yleisesti ottaen ruoka on kuitenkin hyvää ja kasvissyöjänä en ole kohdannut suurempia ongelmia. Syön tosin kalaa, joten se helpottaa suuresti. Parasta täällä ovat hedelmät, kuukaudessa olen varmaan syönyt niin paljon mangoja kuin elämäni aikana yhteensä. Myös uudet hedelmätuttavuudet ovat parhautta, maracuya ja camu camu sekä lucuma ovat nam. Tosin ylitse muiden on kookosvesi. Suomessa kaupasta saatavat kookosvedet maistuvat kuravedeltä verrattuna tuoreeseen kookokseen.

 

Olisi niin kauheasti kerrottavaa, mutta kaikkea ei mahdu kirjoittamaan ja osa asioista on vain hassuja hetkiä. Kerran vuokranantaja kysyi onko minulla kiinalaisia sukulaisia, kun silmäni ovat tällaiset. Okei, silmäni eivät ole mitenkään isot, mutta vaikka kuinka siristelisin niin en näe itsessäni aasialaista haha.

Tarapotossa sohvasurffaushostin äiti tiedusteli vakavissaan, onko Suomessa tummaihoisia ihmisiä, värjätäänkö hiuksia, onko silmät minkä värisiä ja voivatko eri väriset ihmiset mennä naimisiin. Voin sanoa, että noiden keskustelujen aikana olin aika hämmentynyt.

Eniten olen saanut kuulla ihmettelyä siitä kuinka matkustan yksin. Yleensä keskustelua seuraa tiedustelu seurustelenko ja tätä seuraa kysely koska menen naimisiin. Naimisiinmeno tuntuu olevan tärkeä asia täällä.  Samoin kuin lapsien hankinta. Kerran sain kuulla olevani kauhean vanha, että pitäisi jo olla lapsia. Täällä Iquitoksessa yleinen lapsiluku onkin sen viisi, että aika jäljessä tässä kyllä ollaan. 

Huomaan ns. ulkomaalaistuneeni, kun tuntemattomille juttelu on melko helppoa hehe. Eilen juttelin taksikuskin kanssa kuinka Iquitos on muuttunut vuosien saatossa. Aiemmin kaupungin laidalla sijainnut hautausmaa on nykyään keskellä kaupunkia. Kuskin mukaan kaupunki kehittyy, mutta kehitys perustuu pääasiassa turismiin eikä se riitä. Hän myös osoitteli minulle missä hänen isoäitinsä asuu ja oman katuni varrella asui kuskin monta kaveria. Se, että olen täällä yksin onkin välillä hyvä asia, sillä vaihtariporukassa olisi varmaankin vaikeampaa tutustua paikallisiin. Keskustassa on kiva kahvila, mutta siellä ollessa kuulee ympäriltä pelkkää englantia ja siksi mielummin käyn paikallisissa ravintoloissa, joissa tarjoilijamummo tulee juttelemaan ja tunnelma on aidosti perulainen.

 

angry birds on löytänyt tiensä tänne!

 

Mitä se aito perulaisuus on, niin en oikein osaa pukea sitä vielä sanoiksi. Kaikki on tässä niin lähellä, että on vaikea ottaa etäisyyttä ja hahmottaa kokonaisuutta. Mutta sanoisin, että ihmisten lämpö on yksi tekijöistä. Kaikki tapaamani perulaiset ovat olleet niin hyväsydämisiä ja auttavaisia, että tunnen suurta kiitollisuutta heitä kaikkia kohtaan. Täällä tuntematon ihminen otetaan avosylin vastaan. Kysyin asiasta kerran Jhonilta ja hän vastasi luottavansa ihmisten hyvyyteen ja kuinka ihmisen silmistä näkee onko hän hyvä. Mielestäni ihan kelpo elämänohje. 

Loppuhuomiona vielä kerrottakoon, että missään en ole nähnyt näin paljon muovipusseja kuin täällä. Kaupassa hedelmät laitetaan pikkupussiin, jotka laitetaan vielä isompaan kauppakassiin. Ja ostokset laitetaan yleensä kahteen kassiin, sillä heikkolaatuisuuden takia yksi ei kestä kauhean suurta painoa. Lähikaupassa saan kuulla huvittunutta la chica no quiere una bolsa, jaaha tyttö ei halua muovipussia kun kerta toisensa jälkeen koitan laittaa ostoksia kangaskassiin tai kantaa yksitäistä avokadoa kädessäni kahden minuutin matkan päähän asunnolle. 

Huomenna pitäisi ilmestyä kurssiaikataulut, joten saattaa tämän reissun opiskelu-osuuskin oikeasti joskus startata. Kurssivalinnat ajattelin tehdä siten, etten joudu heräämään aikaiseen 6.30 bussiin, toinen bussi nimittäin lähtee vasta kymmeneltä.