17. kesäkuuta 2015

Luovuttaja, minäkö?

Tämän postauksen julkaiseminen jännittää, sillä eihän kukaan haluaisin julkisesti myöntää olevansa luovuttaja. Ei, vaikka luovuttaminen olisi paras ratkaisu.

Sillä niin, I quit. Sayonara ja hasta luego Universidad Nacional de la Amazoniana Peruana. 

Suomessa vitsailtiin, ettei mikään välttämättä toimisi ja mahdollisesti tulisi lakko ja kaikkea - olisi pitänyt varoa mitä vitsailee! Sillä mikään ei ole mennyt täällä opiskelun suhteen niin kuin oletin ja pohdittuani aikani asiaa päädyin viimein ratkaisuun, joka toi mukanaan valtavan huojennuksen tunteen. Ei enää lukittujen luokanovien takana odottelua tai 80-luvun lähteisiin perustuvien luentomonisteiden lukua.

En ehkä ole kertonut täällä kaikista kommelluksista, sillä onhan tämä ikävyydessään jo melkein tragikoomista. Alussa kurssien alkua siirrettiin kuukaudella ja tämän jälkeen luentoja on peruttu enemmän kuin niitä on ollut. Ja syitä luentojen perumiseen on ollut niin paljon kuin voi vain keksiä; kerran ei ollut avainta luokkanoveen, toisen kerran luokat oli tuplabuukattu, opettaja ei vain halunnut tulla paikalle tai sitten joku osoitti mieltään estäen koulubussien lähtemisen laitokselle peruen noin 200 ihmisen luennot. Viimeisenä, oikein kirsikkana kakun päällä, alkoi huelga indefinida = määrittelemätön lakko. Toisin sanoen lakko, joka jatkuu jo kolmatta viikkoa ilman tietoa loppumisesta. Tässä vaiheessa on jo aika nostaa esiin kysymys, että kuinka täällä koskaan opiskellaan mitään..?

Voitte ehkä ymmärtää miksi on vähän turhauttanut. Kv-palveluiden kanssa selvittäessäni asiaa sain vastaukseksi: " Uskomme, että olet yrittänyt kaikkesi". Paljon ei ole täällä tarvinnut yrittää, ilmestyä vain luennoille. Niinpä kyse ei ole siitä ettenkö enää pystyisi, vaan siitä kuinka tunnen tämän peukaloiden pyörittelun olevan ajantuhlausta. Myönnän ärsyyntyväni ajatuksesta, kuinka suomalaisella sisulla hammasta purren sinnitellään loppuun asti, vaikka vaihtoehtona olisi sanoa, että nyt riittää. Ja pää pystyssä pysyä päätöksen takana.

Vaikka opiskelun suhteen kävi näin, en kuitenkaan koe vaihdon olleen hyödytön. Päinvastoin. Näiden kolmen kuukauden aikana aikana olen oppinut niin paljon asioita, joita ei luennoilla olisi voinut oppia. Alunperinkin jo ajattelin, että tärkeintä ei ole se mitä saan tästä akateemisesti, vaan se mitä yksin keskelle viidakkoa lähteminen tekee ihmiselle. Kummasti tässä on kasvanut. 

Tietenkin tämä on suuri pettymys vaihto-ohjelmalle, sillä tämän valossa olen ensimmäinen ja viimeinen suomalainen vaihtari täällä. Koekaniiniksi ryhtyessäni tiesin etten voisi odottaa mitään aiempien kokemusten puuttuessa ja kestikin jonkin aikaa ymmärtää tämän vaihdon olevan ainutlaatuinen eikä vertailusta muiden vaihtokokemuksiin olisi mitään hyötyä. Sillä tottakai olisin halunnut saada ystäviä ja käydä mielenkiintoisilla kursseilla. Sen sijaan tunsin välillä pohjatonta yksinäisyyttä tajutessani kuinka vaikeaa ystävystyminen voi olla vieraalla kielellä aivan erilaiseen kulttuuriin kasvaneiden kesken. Kun lopulta ymmärsin mikä tilanne on, osasin päästää irti suurista odotuksista ja ottaa täällä olemisen sellaisena kuin se oli. Ja vihdoin aloin sopeutua. Löysin ystäviä ja opin vaikken luennoilla istunutkaan. En siis ole pettynyt kuinka asioiden suhteen kävi, sillä kokonaisuudessaan olen saanut ajastani täällä irti enemmän kuin olisin voinut uskoa. 

Jotta voin virallisesti sanoa adios, tarvitsen enää vaihtopaperit ulos allekirjoitettuna. Ja sekös se vasta tuntuukin nyt olevan haasteellista, sillä lakon takia kaikki toimistot ovat suljettuina. Asialla ei olisi niin välilä ellei olisi vähän kiire, sillä aion yliopiston lisäksi sanoa heipat tälle kaupungille jo alle kahden viikon päästä. 

Moni suomalainen professorini ihailee tätä kaupunkia, mutta joudun myöntämään tämän paikan olevan oikea jollekin muulle kuin minulle. Toki täällä on upea näkymä joelle ja metsään, hyviä kahviloita, ihana vuokraisäntäperheeni ja auringon lämpö, mutta ne eivät riitä ylittämään ikäviä asioita; roskaisuutta, kärsiviä katukoiria, perään huutelevia huohmiehiä, ainaista riisin syömistä ja mototaksien meteliä. Täällä on kiva käydä, mutta asuminen pidempään ei ole minua varten. Varsinkin, kun ei ole enää mitään syytä pitämässä minua täällä, tunnen lähdön ajan tulleen.

Toki tunnen haikeutta tajutessani etten tiedä koska palaan. Siksi käyn tuijottelemassa joelle mahdollisimman paljon ennen lähtöäni ja syön niin paljon kookosta kuin mahdollista. Onhan tämä ollut yksi isoimmista unelmistani, Amazonilla oleminen. Olen jo varma, että vähitellen ärsyttävätkin asiat saavat kullankeltaisen sävyn ja savuttavat mototaksit muistuttavat minua ajasta elämässäni, joka oli kaikessa ilossa ja surussa yksi iso ja merkittävä kokemus. Sillä jos olisin jäänyt kotiin, en olisi oppinut ettei keskellä viidakkoa eläminen ehkä sittenkään ole minua varten (toki kyse on nyt vain Iquitoksesta, jokin toinen viidakkokaupunki voisikin olla jees..). 

Vaikka aikani Iquitoksessa alkaa käydä vähiin, en ole vielä palaamassa kotiin. Ei maitojunalla kotiinpaluuta siis. Paluulippuni on edelleen merkattu elokuun loppuun ja sitä ennen minulla on kaksi kuukautta aikaa nähdä Perua. Elokuussa menen tekemään graduun liittyviä töitä, mutta sitä ennen kutsuu seikkailu! Suunnitelmat ovat vielä vähän auki, mutta se tuntuu juuri nyt siltä vapaudelta jota kaipaan.

STRONK VOMAN

8 kommenttia:

  1. Varmasti hyvä päätös! Ei mun mielestä lainkaan luovuttamista, vaan rohkeutta. Kannattaa ottaa nyt sieltä kaikki irti, ja tuo yliopisto-"opiskelu" ei kyllä taida antaa juuri mitään. Ihania seikkailuja! <3

    VastaaPoista
  2. Höh! Luovuttajaa sinusta ei löydy vaan avarakatseinen seikkailija, mistä olen onnellinen. 💚

    VastaaPoista
  3. FB kommenttisi kautta tulin.
    Hyvin tunnistan sinut äitisi lapseksi. Ihan on sama tuttu olemus.
    Nti-18 päivän kuluttua-18v, muisteli eilen, kun luimme Anna-lehteä,
    miten te tanssitte kruunut päässä pikkusisarten ollessa 6v.
    Anni muisti hyvin taivutukset ja kruunut.
    Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa tuon jälkeen
    ja maailma pienentynyt. Kaikki ei aina mene kuin pallon
    toisella puolella suunnitellen luulisi. Ota silti ilo irti elämästä.
    Nauti ja voi hyvin.
    t. M.K.

    VastaaPoista
  4. Hyvä päätös ! Ota kaikki muu mahdollinen kokemus maasta. Jos yliopistolle on vaikea päästä sille ei voi mitään ja se on varmaankin turhauttavaa. t. Risto

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuesta! Oli kyllä oikea päätös, olo on niin huojentunut!

      Poista