28. huhtikuuta 2015

Saapastellen ja kookostellen

Hei vaan mussukat!

Sataa vettä, on satanut jo pari tuntia niin kovaa, että peltikatto kumisee pisaroiden painosta. Eilen ostin kunnon sadetakin ja tänään tietenkin jätin sen kotiin, koska ajattelin ettei sataisi. Katinkontit, pahin sade koko viikkoon. Jouduin ottamaan mototaksin kahden minuutin matkalle yliopistolta lounaspaikkaan, sillä muuten olisin kastunut täysin.

Tässä kuva päivältä kun aurinko porotti
Uusintana viime viikkoon, niin tänään pitäisi olla ensimmäinen luento, sillä viime viikolla ei vielä ollutkaan luentoja, ylläri pylläri. Alkaa vähitellen mietityttää ehdinkö edes opiskella mitään. Tällä viikolla luentoja ei ole perjantaina eikä lauantaina vapun takia, joten lauantaisin olevan kurssin alkaminen viivästyy ainakin kahdella viikolla. Kesäkuussa aion matkustaa vähän Juhon kanssa, joten silloin jää myös luentoja väliin. Ja loppujen lopuksi lähden täältä Iquitoksesta pois heinäkuun lopussa graduhommia tekemään eivätkä kurssit vielä silloin ole loppuneet näiden viivästyksien takia. Ja voisin laittaa pääni pantiksi, että eivät nämä viivästymiset tähän jää. Varsinkin kun opettajat voivat jättää tulematta luennoille ilman sanktioita. Viime vuonna yliopisto kuulemma oli puoltoista kuukautta lakossa, joten se tästä enää puuttuu. Joten katsotaan miten tämän vaihto-OPISKELUN käy! Stressata en aio, ei ole minun vikani jos kaikki on kaaottista ja yliopisto kikkailee omiaan.

Tänään vihdoin löysin rauhallisehkon paikan tehdä gradua. En ole saanut täällä oikeastaan minkäänlaista opastuskierrosta, joten on ollut aika vaikea löytää kirjastoja tai luentosaleja. Ihan turhaa hommaa se sellainen tuutorointi. Mutta juu, olen onnellinen tuosta kirjastosta jossa on mahdollista kuulla omat ajatukset.  Yhdessä lukusalissa on seinällä "Silencio- Hiljaisuus"-laput, mutta kukaan niitä kunnioita. Voitte kuvitella kaikuvan tilan jossa perulaiset papattavat ja mototaksien pärinä kantautuu sisään olevan aika hermojaraastava paikka tehdä yhtään mitään. Asunnossanikaan ei voi työskennellä, sillä rakennusmiehet aloittavat poraamisen kahdeksalta aamulla ja jatkavat sitä viiteen asti.

En oikeastaan enää muista miltä täydellinen hiljaisuus tuntuu, sillä sitä taidetaan pelätä täällä. Mitä enemmän ääntä, sitä parempi. Jollain tavalla ymmärrän kuinka meteli ympärillä luo turvaa, jos ei olisi ääntä, ei olisi elämää. Mutta en tajua kuinka kukaan kykenee keskittymään täällä mihinkään.

Vuokranantajat halusivat laittaa seinään tauluja, sain sitten tälläisen Horny Hippo-taulun.
Voisin kertoa vähän viime viikosta vielä.

Täällä on melkoisen all inclusive-opiskelijaravintola, sillä se tarjoaa aamupalan, lounaan ja päivällisen. Olen ajatellut ottaa aluksi kahden viikon kokeilun, jotta näen onko ruoka pelkkää riisiä riisipedillä. Perjantaina koitin sitten maksaa sitä, mutta se ei tietenkään onnistunut, vaan se on mahdollista ehkä tällä viikolla.

Ollessani ruokalassa huomasin ruokasalin olevan tyhjillään ja tajusin vihdoin tilaisuuden tehdä gradua rauhassa koittaneen. Aikeeni kuitenkin yritti estää virkaintoinen vartijapoika, joka halusi ensin tietää mitä teen alueella ja kysyessäni voinko mennä saliin opiskelemaan, tiedusteli hän, että mitä ihmettä opiskelisin. Tämän jälkeen selvisi opiskelun salissa olevan kiellettyä muilta paitsi farmaseuttiopiskelijoita. Olisin siis ollut kauhea riskitekijä tuossa tyhjähkössä salissa! Koitin selittää vartijalle tilanteen absurdiutta, mutta hän vain osoitti seinällä olevaa kylttiä, joka ilmeisesti kielsi vaikka mitä. Loppujen lopuksi tilanne kuitenkin selvisi tajutessani kysyä asiaa vartijan vieressä istuvalta ruokalatyöntekijältä, joka laiskasti huiskautti kättään ilmaisten, että voin mennä saliin kirjoittamaan. Välillä sitä vaan miettii, että voi elämä.

Ruokala ei vielä ole auki, se aukeaa ehkä ensi viikolla.
Sain jonkin verran tehtyäkin hommia, vaikka viereiseen pöytään istui poikia kuuntelemaan repeatilla tasohyppelypeli-musiikkia. Ja ruokalan tädit halusivat apuani englanninkielisen ristikon täyttämisessä. Myös ruokalan pappa halusi jutella sitä sun tätä. Ihan mukavaa tuollainen juttelu, mutta välillä sitä vain haluaisi olla mikroluokassa muumioitumassa kahvikupin kanssa ja oikeasti saada aikaan jotain. En olisi uskonut, että ikävöimistäni paikoista yksi olisi mantsan laitoksen mikroluokka.
 
Keskittymiskyvyn huvetessa lähdin keskustaan ja löysin viimein hyvän hatun suojaamaan auringon porotukselta. Sitten menin kahvilaan jatkamaan hommia. Kahviloissa on ihan mukavaa työskennellä, mutta siinä on yksi iso ongelma. Nimittäin vessahätä. Täällä kun ei oikein uskalla jättää tavaroitaan pöytään, joten vessaan mennessä on otettava kaikki tavarat mukaan tai uskallettava jättää jokin kynä ja vihko pöytään merkiksi palaamisesta, ja sitten ne on raahattava takaisin pöytään.  Kauheaa säätämistä, mutta pakko toimia näin ellen halua tehdä gradua käsin tietokoneen lähtiessä jonkun matkaan.

Juhon kommentti hattuun: "Eehehee kunnon plantaasinomistaja :D". Mitäpä sitä tälle ihonvärin aiheuttamille konnotaatioille mahtaa.
Lauantaina en jaksanut tehdä päivällä melkein mitään, sillä oli todella kuuma. Ilmatieteenlaitoksen apin "tuntuu kuin" ilmoitus on mukavaa luettavaa, kun se näyttää +37 astetta. Siispä laiskottelin, roskat jaksoin sentään viedä ja samalla matkalla huomasin viereisellä kadulla myytävän kookoksia yhdellä solilla. Koska kookos on parasta, ostin yhden. Suih vaan naapurinmies huitoi viidakkoveitsellä ja sain kookosveden juotavaksi. Kookosta tulen kyllä Suomessa kaipaamaan. Tein roskienvienti/haahuilulenkin ja päädyin ostamaan pääni kokoisen papaijan sekä herneitä. Ah herneet olivat hyviä. Ja papaija myös. En ole aiemmin oikein välittänyt papaijasta, mutta taitaa olla etten aiemmin ole saanut syödä kunnolla kypsyneitä. Nyt voisin syödä sitä joka päivä! Plussana tietenkin myös se, että sen siemenet auttavat loisten torjunnassa, joten välttääkseni uusia ameeboja, olen syönyt siemeniä myös. 

Illalla olikin sitten kulttuuria tiedossa, sillä menin Iquitoksesa olevan toisen yliopiston järjestämään Concierto Latinoamericanaan. Yleisesti voisi sanoa, ettei täällä kauheasti arvosteta kulttuuria. Ei ole kirjakauppoja, ei teatteria, ei keikkoja, ei kirjastoa, no muutama museo sentään lötyy. Mutta kaiken kaikkiaan aika surkeaa. Niimpä olin innoissani tuosta konsertista. Sain sinne seuraksi sohvasurffauksen kautta tutustumani Mirellan, joka on perulainen ja asuu täällä Iquitoksessa. Ennen konserttia meninkin hänen luokseen kahville ja on sanottava, että oli varmaan paras kahvi jota olen saanut täällä. Ei ollut mitään Nescafeta vaan kunnon Kolumbialaista paahtoa espressokoneella. Ah ja ah. Syötiin puddingia jonka olin napannut leipomosta mukaan ja sain rapsutella uusinta eläinystävääni, Ernesto-nimistä pupua!


Konsertti oli todella hyvä! Siellä soitettiin Latino-Amerikkalaisia perinnekappaleita klassisesti, välillä kuoro lauloi mukana ja välillä tanssijat tanssivat musiikin tahtiin. Cuantanameran tunnistin! Tapasimme siellä kaksi englantilaista tyttöä, joista toisen Mirella tunsi ja heidän kanssaan lähdimme konsertin jälkeen vielä ulos. Baareista voi sanoa, että kaikkialla musiikki on todella kovalla, on onnekasta jos löytää paikan jossa voi jutella ilman kauheaa huutamista. Perulainen olut on ihan hyvää, vaikkakin yksi merkki maistuu ihan laimennetulta Pirkka-kaljalta. Illan aikana ehdimme käydä viidessä eri paikassa. Pari ensimmäistä oli istuskelupaikkoja ja niistä Musmuqui-niminen baari on yksi suosikeistani. Siellä myydään drinkkejä ja esimerkiksi Caipirinha maksaa huimat kolme euroa. Ei paha. Istuskelun jälkeen teki mieli tanssimaan, joten lähdimme kauempana sijaitsevaan paikkaan. Sitä ennen kuitenkin poikkesimme joenrannassa sijaitsevassa baarissa, joka oli puoliksi veden peitossa. Baaritiski ei esimerkiksi ollut auki, sillä se lainehti. Paikasta kuitenkin näki upean tähtitaivaan ja sitä ihastelimme jonkin aikaa. 


Ehdimme moneen paikkaan, koska huristelimme mototakseilla. Punkesimme neljä henkeä taksin pienelle penkille, yhden tytöistä istuessa syliini, ja hetkessä olimme toisessa paikassa alle kahdella eurolla. Ei tulisi Suomessa tuollaisesta taksilla huristelusta oikein mitään, kun aloitusmaksu maksaa yhtä paljon kuin illan juomat täällä. Menimme isoon ulkoilma yökerhoon, jossa jo aimmin näkemäni tanssitytöt heiluttelivat peppujaan lavalla. Ihmiset tanssivat ja mekin menimme mukaan. Tässä kohtaa Mirella kuitenkin tajusi kuinka pahasti erotumme massasta ja kehotti meitä olemaan varovaisia. On vaikeaa, kun omaa erilaisuuttaan ei näe ulkopuolisin silmin. Mutta paikan ollessa täynnä pelkkiä latinoja, on vaikeaa olla erottumatta päätä pidempänä ja lakanan valkoisena. Siispä pidin laukusta kiinni entistä tarkkaavaisemmin ja loppujen lopuksi lähdimme Mirellan kanssa keskustaan, sillä myöhään yöllä paikka voi muuttua rauhattomaksi. Poistuessamme sainkin tietää, että kyseisessä paikassa joku oli kerran ryöstetty aseella uhaten. Kiva juttu. Tuon vuoksi olenkin aika varovainen enkä juo paljon, sillä haluan olla skarppina kaiken varalta. Siksi ei oikeastaan harmita etten ole täällä kauheasti juhlinut, sillä öisin on aina varottava enemmän ja ulkomaalaisena riskit ovat suuremmat ja ehtii sitä Pirkka-kaljaa juoda kotonakin. Illan lopuksi kävimme vielä yhdessä baarissa, minkä jälkeen ajoimme mototaksilla kotiin. Teen täällä aina niin, että joku kavereista lähtee samalla taksilla ja menemme yhdessä minun kautta, sillä asuinalueeni on öisin todella hiljainen joten siellä ei kannata liikkua yksin. 


Sunnuntaina heräsin väsyneenä, mutten darraisena. Ajatuskin trooppisesta krapulasta tuntuu kauhealta. Miettikää sitä pahan olon tunnetta tässä kuumuudessa ja nestevajauksessa. Huh huh. Lähdimme Mirellan kanssa syömään ja mikä olisikaan parempaa kuin pitsa yöllisten salsaamisten jälkeen. Pitsa oli niin hyvää, paljon parempaa kuin yksi aiemmin syömäni. Valitsin Tropical-pitsan, jonka täytteenä oli hedelmiä ja rusinoita. Eksoottista mutta hyvää! Tosin rusinat olivat aika jännä. Syömisen jälkeen menimme vielä kahville paikkaan, jossa kitetytyi perulainen hitaus. Odotimme kahveja varmaan puoli tuntia. Täällä saa aina odottaa ja olenkin huomannut ihmisten kävelevän kaduilla kuin hitaasti etenevät etanat. Ei mittään kiirettä hei. 


Sunnuntain suuri ajatus oli idea metsään lähtemisestä. Bulevardilla kävellessä joen ja metsän näkee ja aistii vihreyden ja rauhallisuuden, mutta sinne päästäkseen on tehtävä järjestelyjä. Vaikuttaa siltä, etteivät paikalliset kauheasti käy metsässä. Jotenkin käsittämätöntä, että heidän takapihallaan levittäytyy suuri ja mahtava Amazon, mutta mielummin he viettävät aikansa täällä betoniviidakossa. Ehkä sademetsä on liian tuttu, että sitä nähtäisiin upeana seikkailukohteena.  Ja toki metsään meneminen maksaa, osa viidakkoekskursioista on suunnattu suoraan varakkaille keski-ikäisille, jolloin hinnat ovat tuhansia dollareita. Onneksi on myös halvempia vaihtoehtoja ja sellaiselle tässä taidetaan lähteä viikonloppuna! Hurja ajatus, että siellä sitä sitten ollaan keskellä Amazonin sademetsää riippumatossa nukkumassa. Aivan mahdottoman upeaa.

Eilen teinkin hankintoja, sillä fiksuna pakkaajana jätin kotiin niin kumisaappaat kuin riippumaton sekä osan maastovaatteistanikin.  Ensi kerralla voisi pakata aivot mukaan. Mutta täältä onneksi saa hankittua asiat eikä hintakaan päätä huimaa. Kävin torilla ostamassa muutaman käytetyn kauluspaidan, sillä pitkähihaiset suojaavat hyttysiltä ja metsikköön kelpaa ihan hyvin vähän suurehko miesten paita. Eikä kukaan minua siellä ole näkemässä, ellei sitten jaguaari. Hankin myös kumisaappaat ja sadetakin, sillä niitä tulen myös tarvitsemaan kursseillani. Lisäksi ostin hyttysverkon, joka tosin vaikuttaa enemmän lastenhuoneeseen sopivalta kuin viidakkoekskursiolle kelpaavalta, mutta kuulemma se riittää. Riippumaton saan Susanilta lainaan. En tosin tiedä mitä matossa nukkumisesta tulee, sillä joskus olen sitä yrittänyt seurauksena huonoimmin nukuttu yö hetkeen. Mutta viidakkoseikkailija sopeutuu!

Näihin viidakkoajatuksiin, nyt on mentävä kahvilan vessaan typerästi tavarat kainalossa.

Kaikkialla on roskaa eikä kierrätystä ole :(. Siinä päätön sininen mies sitten vain lojuu tienposkessa.
Jatkan kirjoittamista näin myöhemmin, sillä on kerrottava historiallisen hetken koittaneen: olin luennolla! Opettaja oli paikalla ja 23 opiskelijaa. Aiheena oli Amazonian ekologinen kulttuuri ja alussa puhuttiinkin ties kuinka kauan Amazonin pinta-alasta ja väkiluvuista (kuka muistaa tollaisia ulkoa?!). Opettajalla oli hassut kultaiset paikat hampaissa. Kaikkea en ymmärtänyt, sillä luokassa kaikui ja opettaja mumisi hieman. Pysyin kuitenkin mukana yllättävän hyvin. Välillä tipahdin kelkasta, sillä en jaksa keskittyä kahta tuntia intensiivisesti ymmärtämiseen, joten väsähtäessä sanat vain menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta kaiken kaikkiaan jäi positiivinen olo, ehkä selviänkin tästä espanjaksi opiskelusta! Luennon jälkeen kyselin vielä kurssin suorittamisesta, sillä en sitä tosiaan pysty kokonaan tekemään, mutta opettaja oli vain, että joojoo onnistuu. Ymmärtääkseni minun tarvitsee tehdä jokin työ ja se siitä. No katsotaan millainen työ tulee olemaan kyseessä. Esimerkiksi essee espanjaksi olisi tosi kiva, not. Puhuminen nimittäin sujuu melko hyvin, mutta en ole kirjoittanut hetkeen kunnolla espanjaksi.

Ja hei tuossa alhaalla on sellainen sydän, jota voi klikata luettuaan tekstin. Klikkaamalla voi osoittaa vaikka sen, etten vain huutele täällä yksin pimeään. Ja voi kertoa jos on jotain asioita joista haluaisi erityisesti kuulla. Tiedossa on kyllä postausta mm. siitä kuinka graafikko-yritykset mainostavat yrityksiään puolipukeisilla naisilla sekä juttua tiilistä. Pus.

3 kommenttia:

  1. Et huutele yksin pimeään. :) Jokainen postaus on tarkasti luettu täällä Munkassa. Mielenkiintoista luettavaa. Seuraavaa odotellen... T: Heikki ja Arja

    VastaaPoista