Viidakon kolme muskettisoturia

Viikonloppuna pääsin vihdoin ensimmäistä kertaa viidakkoon! 

Vaikka retkemme oli loppujen lopuksi hyvinkin helppo; ei tuntikausien harhailua vihreässä sokkeloisessa metsässä eikä viidakkoveitsen heiluttelua ja myrkyllisten käärmeiden kohtaamista, olin niin iloinen pääsystä luontoon ja pois kaupungin metelistä ja pakokaasuista. 

Lähdin retkelle yhdessä Mirellan ja englantilaisen Caran kanssa. Alunperin suunnitelmissa oli olla lähtövalmiina kuudelta aamulla, mutta loppujen lopuksi istuimme minibussissa kohti Nautaa joskus yhdeksän aikaan aamulla. Nauta on noin 100 km päässä sijaitseva kaupunkipahanen ja erikoista siinä on hauskan nimen lisäksi se, että sinne johtaa tämän alueen ainoa valtatie. Muuten matkustaminen tapahtuukin sitten lentäen tai veneellä.  Minibussiin pääseminen oli kauhean kaaottista, hypätessämme pois mototaksin kyydistä kaikki vain huusivat ja koittivat ottaa rinkkani auton katolle ja yhtäkkiä olimmekin jo matkalla kohti kaupunkia. 

Nautaa emme hirveästi ehtineet nähdä, sillä sieltä otimme veneen kohteeseemme Puerto Pradoon. Ennen sitä ehdin kuitenkin ostaa viidakkoveitsen, en tosiaan mitään machetea, mutta on pienikin omenan kuorintaan soveltuva veitsi viidakkoveitsi, jos sen vie viidakkoon. Höhö. 

Kylässä asui kukama-nimiseen alkuperäisheimoon kuuluvia ihmisiä ja merkittävää kylässä on se, että heidän johtajanaan on nainen ja heillä on oma yksityinen suojelualue. Oli myös kiva huomata, että ihmiset olivat normaaleissa vaatteissaan ilman mitään heimoshowta, kuten tavatessani Boria tapahtui.  Täältä voi lukea lisää kylästä ja katsoa videon!

Matka Naudasta kylään kesti noin 20 minuuttia veneellä, joten emme joutuneet lähtemään kauhean kauas päästäksemme metsään. Paikka sijaitsee Pacaya-Samirian kansallispuistossa, joka on kooltaan niin iso, että Suomen kaikki kansallispuistot mahtuisivat sen sisälle!  Wikipedian mukaan siellä on 527 lintulajia, 102 nisäkäslajia, 69 matelijalajia, 269 kalalajia sekä 1024 erilaista kasvia. Huh huh. Kävellessämme kylän takapihalla sijaitsevassa metsässä näin kuinka puita oli numeroitu merkitsemään eri lajeja ja luvun ollessa kolmesataajotain olin aika sanaton. 

Kylässä pääsimme nukkumaan melkein viidakkoon. Majapaikkanamme oli maja, jonka sisään viritimme minun riippumaton, Mirellan teltan ja Caran hyttysverkon ja patjan. Selvisi, että ostamani hyttysverkko oli tosiaan tarkoitettu enemmänkin kaupunkiolosuhteisiin kuin viidakkoseikkailuun, mutta onnistuimme oppaan kanssa virittämään sen ja parilla langanpistolla suljin pahimmat aukot harsosta. On hassua, että Iquitos on kaupunki, josta lähdetään viidakkoretkille, mutta koko kaupungilla on tarjota ainoastaan kyseisiä surkeita hyttysverkkoja. Oikeastaan mitään kunnon retkeilyvälineitä on todella vaikea löytää. Satoja erilaisia muovikippoja ja -kulhoja sitten taas on tarjolla jokaisessa kaupassa. 

 

Ensimmäisenä päivänä kävimme siis metsässä kävelemässä, mutta kyseessä ei tosiaan ollut mikään läpitunkematon sademetsä. Olin kuitenkin innoissani kaikista puista ja muurahaisten rakentamista torneista ja alati ympärillä kantautuvasta sirityksestä ja surinasta. Myöhemmin kyläläiset esittelivät meille käsitöitään ja kyseisissä tilanteissa on ostettava jotain ollakseen kohtelias. Ostin kuitenkin mielelläni muutaman hedelmäkoriksi sopivan korin, sillä niiden valmistaja oli itse myymässä tuotteitaan, joten oli kiva tietää kenellä roposeni menivät. Iquitoksestakin on toki mahdollista ostaa samoja käsitöitä, mutta silloin ei tiedä yhtään kenen taskuun rahat menevät.

Auringon laskiessa istuimme mäenrinteessä ja juttelimme kylän lapsien kanssa. Kuulemma koulua heillä on vain maanantaisin, mutta olimme niin hämmästyneitä, kun kuusivuotias tyttö osoitteli ympärillämme olevia puita ja kertoi niiden nimiä ja käyttötarkoituksia. En olisi varmastikaan pystynyt samaan sen ikäisenä. Juttelun lisäksi saimme myös kasvomaalaukset sekä kuten Cara sanoi kuvia meistä Angelina Joliena kaikkien lapsien ympäröimänä. 

Illan tullessa istuimme pitkään majassamme jutellen ja syöden tonnikalaa ja keksejä. Ne kuulemma ovat jokaisen viidakkoseikkailijan perusravinto. Kun lopulta menin nukkumaan näin unia joihin tulivat ulkoa kantauvat yön äänet. Sitä sirityksen määrää! Jossain kohtaa yötä säpsähdin kun aivan korvani juuresta kuului rasahduksia ja olin varma, että siellä oli jaguaari. Ennen nukkumaan menoa Cara huomasi oman sänkynsä vieressä nyrkin kokoisen tarantellan ja pelkäsinkin yöllä sellaisen hyppäävän jostain päälleni. Aamulla heräsin jalan kramppaamiseen, sillä en oikein hallinnut riippumatossa nukkumisen jaloa taitoa ja olin koko yön koittanut olla vaihtamatta asentoa ettei hyvin asettelemani hyttysverkko olisi mennyt huonosti. Muiden vielä nukkuessa ehdin ihailla auringonnousua ja ihmetellä kuinka yöllä pelottavaltakin tuntunut ympäristö vaikutti maailman idyllisimmältä.

Syötyämme oppaan tarjomat aamupalahedelmät lähdimme veneellä joelle. Olin olettanut koko ajan, että pääsisimme uudestaan metsään, mutta ilmeisesti opas oli muuttanut suunnitelmia ja lähdimmekin joelle. Jokikin oli nätti, mutta vähän jäi harmittamaan ettemme päässeet viidakkoseikkailemaan uudestaan. Näin ollen haluan vielä mennä uudestaan kunnon retkelle! Varsinkin kun nyt on varusteetkin jo olemassa.

Vietimme monta tuntia joella ja näimme kohdan jossa Río Maranon yhdistyy Amazonjokeen. Kohdan pystyi erottamaan selkeästi, sillä Amazonjoki virtaa todella nopeasti. Näimme myös vaaleanpunaisia delfiinejä! Ne tulivat aivan veneen viereen pärskyttelemään vettä. Vaaleanpunaiset delfiinit ovat täällä mystisiä olentoja ja niiden uskotaan öisin nousevan maihin viettelemään nuoria naisia. 

Kävimme myös näköalatornista, josta näki Amazonille. Koko Loreton alue, Loreto on siis tämä provinssi, on oikeastaan hälytystilassa, sillä joet ovat tulvineet todella paljon. Tällä hetkellä tulvinnan pitäisi olla jo ohitse, mutta se vain jatkuu. Näköalatornikin oli pohjasta veden peitossa, joten menimme sinne veneellä. Ylhäältä näki kuinka kylän talot olivat muutaman kymmenen sentin päässä saada vedet sisälle ja ihmiset meloivat kävelykatuaan pitkin. Asukkaat eivät kuitenkaan halua muuttaa pois, vaikka itse tuossa tilanteessa kyllä pakkaisin tavarani ja lähtisin. 

Palattuamme kylään päätimmekin lähteä jo samana päivänä, sillä Caran oli päästävä jo samana päivänä kaupunkiin ja mekin olisimme lähteneet seuraavana aamuna aikaisin. Saimme kylästä matkaevääksi papaijat ja palatessamme kaupunkiin olisin vain halunnut palata takaisin. Iquitos on kiva, mutta jollain tavalla myös kauhean klaustrofobinen ja kaaottinen. Enkä ole yksin näiden ajatusten kanssa, muutkin tänne saapuneet ulkomaalaiset kokevat asian samalla tavalla. Kun alkaa miettiä, että olemme keskellä valtavaa sademetsää ja ainoa nopea reitti pois on pienen lentokentän kautta alkaa helposti ahdistaa. Onneksi suurimman osan ajasta viihdyn täällä, kun nyt miettii niin koin alussa aikamoisen kulttuurishokin. Ja juteltuani Caran kanssa, on hänelläkin ollut aivan samanlaisia fiiliksiä. Se on se tämä kaupunki, joka aiheuttaa kaiken tunteiden vuoristoradan. Ja kun perulainen ystäväni kertoo, että hänelläkin on ollut vaikeuksia sopeutua täällä elämiseen, ei ole ihme, että ulkomaalaisena voi olla vaikeaa.

Mutta nyt tämä höpöttely lähti sivuraiteille, sillä tarkoituksena oli hehkuttaa sademetsää. Menkää jos koskaan saatte mahdollisuutta! Tai menkää ihan vain lähimetsään, mieli tyyntyy ja olo on zen.

Omassa zen-olossani on tosin vielä vähän kehitettävää, sillä nähdessäni pienen tarantellan veneen katossa olin hypätä veneestä pois.