Hytisten Titicacalla

Cuscosta Punoon eli Titicaca - järven rannalle on matkaa noin kuusi tuntia, niinpä otimme tuon maapallon korkeimmalla sijaitsevan järven seuraavaksi seikkailukohteeksi. 

Bussiongelmien takia saavuimme perille aamuyöstä ja päivän valjetessa lähdimme etsimään kuuluisaa järveä. Emme ole kumpikaan käyneet Boliviassa, mutta pääaukealla pällistellessä tuntui kuin olisimme olleet kyseisessä maassa. Naisilla oli mitä krumeluureimmat prinsessahameet, päälaella nököttävät hatut ja hiukset olivat pitkillä, langoilla koristelluilla leteillä.

Löysimme itsemme keskustorilta, jossa hedelmät oli aseteltu mitä näteimmin. Lisäksi irtomyynnissä oli sipsejä sekä koiranruokaa!

Kotiin tälläiset!

Hedelmätkin tarvitsevat viltin etteivät jäädy

Lomailun kunniaksi ostimme nurkkaleipomosta leivokset mukaan ja hyppäsimme polkupyörätaksin kyytiin. Kunpa tuollaisia takseja olisi kaikkialla!

Pian olimmekin rannalla ja sitä siinä pällistellessä tuntui kuin oltaisiin oltu rantalomakohteessa. Rannalla oli ankkojen näköisiä polkuveneitä, värikäs majakka ja mummoja jäätelökioskeineen. Erotuksena normaaliin rantameininkiin kaikilla tosin oli päällään vähintään takki ja kaulahuivi viileyden takia. 

Seuraavana päivänä lähdimmekin itse järvelle. Lähimpänä Punoa sijaitsevat Islas Uros, jotka ovat heinästä rakennettuja kelluvia saaria. Osa asukkaista ottaa mielellään turisteja vastaan, mutta osa saarista on suljettu vierailta. Lähestyessämme saaria tuntui kuin olisimme olleet jossain satumaailmassa, niin erikoisilta talot ja veneet näyttivät. Kuvitelkaa elämistä kelluvalla saarella!

Meininki saarilla oli melko turistinen, asukkaiden kanssa ei kauheasti päässyt juttelemaan ja odotus hieman oli, että olisimme ostaneet jotain artesaniatuotteita. Vähän ajan päästä matkasimme perinteisellä veneellä saariryhmän pääsaarelle, mutta sen jälkeen lähdimmekin takaisin kohti Punoa, sillä kelluvat saaret nyt näkee aika nopeasti eikä meitä kiinnostanut ostaa tuotteita.

Saariseikkailun jälkeen kävimme  lounaalla valtavassa lounaspaikassa, jossa turska-annos maksoi 2,5 solia. Sitten hyppäsimme colectivo -auton kyytiin, sillä halusimme päästä Sillustani -nimiseen paikkaan, jossa on inkojen aikaisia hautatorneja. Päästäkseen kyseiseen paikkaan on ensin mentävä yhteiskyydillä tienristeykseen, josta otetaan taksi alueelle. Suurin osa turisteista tekee retken opastettuna kierroksena, sillä perille pääseminen ei ollut kaikista helpointa kaiken tinkaamisen ja vänkäämisen takia.

Alue oli kuitenkin hieno, kuivan kauden vuoksi kontrastit ovat todella suuria, sininen taivas näytti erityisen siniseltä verrattuna ruskeisiin vuorenrinteisiin. Tornit kohosivat korkeuksiin ja paikka oli kyllä hieno hautapaikka, sillä rinteen takaa aukesi syvänsininen laguuni saarineen.

Rinteellä tapasimme myös oikukkaan Manuel -nimisen alpakan, joka ei kauheasti välittänyt silittämisestä.

Nähtävyyksien jälkeen palasimme kaupunkiin ja kävimme järkyttämässä itseämme massiivisessa hypermarketissa. Siitä on varmaan neljä kuukautta, kun viimeksi kävin kunnon jättikaupassa ja hetkeen ei ole tuntunut niin kauhistuttavalta olla kirkkaiden valojen ja tavaramäärän ympäröimänä. En tiedä voinko enää mennä cittariin totuttuani pikkukauppoihin ja hedemätoreihin, joissa on mahdollista tingata hinnoista ja vaihtaa kuulumisia mummojen kanssa.

Perussa tosiaan tykätään limusta

Seuraavana päivänä jätimmekin sitten hytisyttävän kaupungin taaksemme ja matkasimme tulivuorten ympäröimään Arequipaan.