4. heinäkuuta 2015

Vuoria valloittamassa

Terveiset Andeilta!

Jos olisimme tienneet kuinka vaikeaa Pucallpasta on päästä Huaraziin, olisimme luultavasti lentäneet Limaan ja matkustaneet sieltä bussilla tänne vuoristoon. Pucallpasta ei ole suoraa bussiyhteyttä Huaraziin, joten matkamme kulki monen kaupungin kautta ajoneuvoja vaihtaen. Ensimmäiseksi matkustimme 11 tuntia Pucallpasta Huanucoon parhaat päivänsä nähneellä bussilla. Bussin penkit olivat kuluneet mukavan pehmeiksi, mutta yöllinen herätys torakan kävellessä kädelläni ja toisen hyppiessä kaverini Caran kasvoilla ei ollut mukavimmasta päästä. Lopulta saavuimme aamukolmelta Huanucoon ja miettiessämme kuinka pääsisimme hostelliimme, kuski ja muut matkustajat kertoivat kuinka terminaalin ulkopuolelle ei olisi menemistä ellemme haluaisi joutua ryöstetyiksi. Tämän jälkeen keskustelu koskikin kaikkia ryöstö- ja murhatapauksia ja olo oli lievästi sanottuna hieman kuumottunut. Onneksi kuski soitti meille luotettavan taksin ja pian olimmekin turvallisesti hostellissamme.



Matkustimme kirjaimellisesti Perun läpi sademetsästä vuorille 3000 m korkeuteen.

Aamulla jatkoimme matkaa kohti La Unionia täyteen ahdetussa autossa. Välillä ei kulje busseja ja ymmärsimme syyn nähdessämme kuinka kapea vuoristotie oli ja millaiset pudotukset rotkoon olivat. Kuskimme onneksi ajoi melko rauhallisesti ja muutaman tunnin päästä pääsimme vaihtamaan autoa ja matka jatkui kohti Huarazia. Kuski kuitenkin osoittautui kelmiksi ja jätti meidät puoleenväliin matkaa, vaikka oli luvannut viedä meidät perille asti. Onneksi saimme kyydin ja kahden päivän matkustamisen jälkeen saavuimme lopulta perille! Haahuilimme rinkat selässä yrittäen löytää kivaa hostellia ja onneksi törmäsimme muutamaan vuorikiipeilijään, jotka suosittelivat majapaikkaansa. 

Minimaalinen mototaksi Huanucossa
Kylä matkanvarrella
Niinpä lopulta pääsimme perille, ja olimme kaikki niin väsyneitä itse matkustamiseen, mutta myös siihen kuinka kuskit aina vaihtoivat hintoja ja lähteminen vaati joka kerta kauheaa sähläystä, huitomista ja huutoa. Olimmekin niin iloisia ollessamme vihdoin Huarazissa ja tietäessämme, että Limaan matkustaminen olisi paljon helpompaa. 

Tulimme Huaraziin, sillä täältä on parhaat mahdollisuudet tehdä retkiä ympäröiville Cordillera Blancalle ja Cordillera Negralle. Andit on siis jakautuneet kahteen osaan, joista ensiksi mainitulla on lunta ja toisella ei. Kaupunki on noin 3000 metrin korkeudessa, joten ensimmäisen päivän vietimme leväten ja kokateetä juoden tottuaksemme korkeuteen. 

Toisena päivänä olo oli jo melko akklimatisoitunut ja enkä enää halunnut istua paikallani, joten teimme Caran kanssa päiväretken Laguna Willcacochalle Miekin jäädessä potemaan flunssaansa pois. Järvi sijaitsee lähellä kaupunkia ja retkeä mainostetaan helpoksi, mutta kavutessamme toista tuntia ylös jyrkähköä rinnettä oli olo hieman päinvastainen. Pääsimme kuitenkin perille ja näkymä oli kaiken puuskuttamisen arvoinen (tosin vielä en tiennyt kuinka paljon enemmän on mahdollista puuskuttaa, sen opin seuraavana päivänä...). 

yhä yyylööös yrittääää
Ostimme papan kaupasta vettä ja päädyimme ottamaan kuvia hänen perheensä kanssa
Naisten hatut ja asut ovat upeita!
Reitti kulki maanviljelysalueen lävitse ja näimme niin monia lampaita ja lehmiä!

Kukko persoonallisella hiustyylillä
Olisipa Suomessa näin paljon erilaisia maisseja!
Vielä ei näe kuinka iho paloi poroksi unohdettuani aurinkorasvan..
Perillä!
Rannalla oli ihana mummo paimentamassa eläinlaumaansa ja kutomassa sukkaa



Retki Willcacochalle oli harjoittelua seuraavaa päivää varten, jolloin teimme päiväretken 4600 metrin korkeudessa sijaitsevalle Laguna 69:lle. Päivä alkoi lähtiessämme matkaan aamukuudelta ryhmämme kanssa ja ensimmäinen pysähdys oli kirkkaansinisellä järvellä. Järven väri kuulemma syntyy auringon heijastuessa veden mineraaleista. Upea paikka!


Yhdeksän aikaan olimme reitin aloituskohdassa ja aloitimme kolmen tunnin kapuamisen ylös vuorenrinnettä päästäksemme vuoristojärvelle. En ole koskaan tuntenut samanlaista vaikeutta liikkua eteenpäin, edellisen päivän kapuaminen ja venyttelyn unohtaminen ei ainakaan auttanut asiaa korkeuden aiheuttaessa vaikeutta hengittää ja sydämen hakatessa kuin viimeistä päivää. Reitti koostui alun helpohkosta laidunnusmaan lävitse kävelystä, jonka jälkeen edessä oli kaksi korkeaa nousua. Viimeisen nousun aikana jouduin pysähtymään vähän väliä, sillä pelkäsin sydämeni hyppäävän ulos rinnastani. Tunsin myös korkeuden aiheuttaman päänsäryn iskevän ja jalkojen olevan kuin lyijyä. Mietinkin mielessäni, kuinka pää ei tunne kipua ja on mentävä eteenpäin kuin kone, ja koitin keskittyä kokalehtien mussuttamiseen. Lopulta olimmekin perillä kuumaisemaa muistuttavassa paikassa, jossa lämpötila oli enää +5 astetta ja taivaalta leijaili lumihiutaleita. 



Kirkaanvalkoinen on lunta!

Voin sanoa, että oli yksi parhaista porkkanakakuista joita olen syönyt



Jee perillä!
Järvi oli upea ja hämmentävä, sillä tuntui kuin olisimme olleet toisella planeetalla. Hassu ajatus, että muutama päivä sitten olin hikoillut Iquitosin kuumuudessa ja katsellut huojuvia palmuja, ja yhtäkkiä olin melkein viiden kilometrin korkeudessa lumihuippuisten vuorten ympäröimänä. 

Syötyämme eväät ja huulten muutuessa sinertäviksi lähdimme paluumatkalle, joka onneksi sujui joutuisammin hengittämisen helpottuessa laskeutuessamme alemmas ja alaspäin menemisen ollessa helpompaa. Kun vihdoin pääsimme hostellille olimme kaikki aivan rättiväsyneitä ja nukuinkin sellaiset 11 tunnin yöunet.

Tänään lähdemme yöbussilla Limaan ja päivä onkin kulunut rinkan kanssa tapellessa. En ymmärrä kuinka on mahdollista, että sama määrä tavaraa ei enää mahdu rinkan sisälle! Ilmeisesti korkeus on vaikuttanut myös laukkuuni, sillä se on ainakin vaikuttanut minuun. Joko päätä on jomottanut tai sitten on tuntunut, että kaikki ruokahalu on kadonnut. Olisikin kiva tietää, kuinka paikalliset oikein selviävät tästä.

Iquitoksessa olemisen jälkeen on kivaa olla matkalla ja nähdä muitakin paikkoja. Vuoret täällä ovat upeita ja on ollut ihanaa hengittää raikasta ilmaa ja olla kuulematta mototaksien pärinää. Aikani Iquitoksessa oli kaiken kaikkiaan mukava, mutta olen entistä enemmän sitä mieltä, että kyseinen kaupunki on mukava vierailukohde, mutta pidemmän päälle siellä oleminen on vaikeaa. Lisäksi on vaihteeksi mukavaa pukeutua villapaitaan ja syödä muuta kuin riisiä. 
 
Kaiken kaikkiaan laamojen maassa kaikki siis hyvin! Seuraavaksi kuulumisia etelämmästä, sillä matka jatkuu takaisin Cuscoon ja sen jälkeen horisontissa häämöttää Titicaca-järvi. 


2 kommenttia:

  1. Ooh, kuulostaa ja näyttää raskaalta mutta mahtavalta!

    VastaaPoista
  2. Upeita asuja ja mahtavia kokemuksia!

    VastaaPoista